Lapset tulivat kotiin eilen kohtalaisen hyvässä kunnossa. Joka kerta kun tulevat kotiin pari päivää menee lasten ollessa hirveän agressiivisia. En ollut ehtinyt viikonloppuna kauppaan joten se oli hoidettava eilen. Sana tarpeellinen saa aivan uuden merkityksen siinä vaiheessa kun punnitsee banaaneja jonka aikana poika mukamas tekee jotain väärin ja tyttö ryntää perään nyrkit ojossa. Tai jauhelihan ääressä päinvastoin. Kassajonossa jouduin jo hieman karjaisemaan kun lapset istuivat odottamassa läheisellä penkillä ja alkoi uhkaavasti näyttää siltä että nyrkkitappelu on seuraava askel. Jos siis näit eilen kaupassa hermoheikon yksinhuoltajan se saatoin olla minä. Pari päivää kun puutun asiaan ja hoen kun rikkinäinen levysoitin että meillä ei lyödä, meillä ei potkita niin taas helpottaa. Nuorempana lapset saattoivat olla nyrkit ojossa minukin kohtaan mutta otettuani käyttöön tarvittaessa holdingin se on helpottanut ja hakevat nykyään ennemmin suoraan sitä syliä minulta.
 
Lasten isältä en saanut noottia mistään, joten hävisin (onneksi) oman vedonlyöntini tällä viikolla. Viikon yllätys oli myös että olin saanut joihinkin kuljetusasioihin jopa suoran vastauksen. En sentään kaikkiin, mutta tärkeimpiin ainakin. Lapset olivat jopa saaneet ottaa hieman tavaroitaan isältään meille mikä oli suuri yllätys minulle ja lapset olivat iloisia. En ole puuttunut tavara-asioihin koska periaatteena on että isä määrää isän ajalla mutta olivat rohkaistuneet ja kysyneet itse.
 
Kohta alkaa pitkään odotettu perheneuvolassa käyminen. Mietin että kuinka paljon asiaa voi tunkea ensimmäiseen käyntiin jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä? Missä menee raja etten vaikuta hankalalta riitelijältä? Toisaalta mietityttäviä aiheita on vaikka kuinka paljon, ja kun paikalla on ulkopuolinen ne on helpompi nostaa esiin.
 
Huomenna meille tulee vieraita ja minä jännitän kuten aina. Henkisesti en ole päässyt vielä irti siitä että kaikkea minussa kritisoitiin avioliiton aikana, vaikka olenkin päässyt pitkälle. Jotenkin oletan että kaikki jotka tulevat meille katsovat jokaiseen nurkkaan ja etsivät virheitä minusta ja taloudenhoidostani. Pystyn rentoutumaan vasta kun perimmäisen kaapin ylinkin nurkka on siisti (ja jos jäi epäselväksi - se ei ole). Kotitöihin vain jää tosi vähän energiaa työn ja lasten asioiden hoitamisen jälkeen. Eilen kun siivoilin huokailin mielessäni että miksi en ole niitä ihmisiä joilla on aina joka paikka siivottuna ja pakkasessa ruokaa varalla ja kahvipullaakin valmiina. Onnekseni sain mielikuvan itsestäni 50-luvun amerikkalaisena kotirouvana ja huokasin helpotuksesta etten ole sellainen. Sen jälkeen siivosin kohtalaisen hyvällä mielellä.
 
Mielikuva tuli muuten siitä kun katsoin viikonloppuna Gilmoren tyttöjen ensimmäistä tuotantokautta jossa Rory pukeutuu 50-luvun kotirouvaksi Donna Reed Shown inspiroimana.