Tänään on sisäisen vedonlyönnin aika. Koko päivän kunnes näen lapset koulun jälkeen jännittää ja hieman pelottaakin mitä on luvassa isäviikonlopun jälkeen. Kaikki pahimmat taistelut ovat alkaneet ihan yhtäkkiä, ilman mitään sen kummempaa ennakkovaroitusta. Sen olen jo oppinut että koskaan ei voi tietää milloin niin tapahtuu.
 
Hyvässäkin tapauksessa yleensä tulee kommenttia siitä että lapset ovat väärin puettuja, että olen hoitanut heitä väärin (eli jotain vikaa esim hiuksissa, hampaissa, kynsissä, periaatteessa missä vain). Mikäli isä on kirjannut ne reissuvihkoon aiheuttaa se ensin hieman ärsyyntymistä mutta alkaa sen jälkeen jo huvittamaan. Vaikeampi on kestää sitä että lapsia on painostettu tapaamisten suhteen tai jos lapset kokevat että heitä on kohdeltu huonosti viikonlopun aikana. Silloin on edessä muutama päivä kiukuttelua ja raivokohtauksia, ja voi kestää pitkäänkin ennen kuin lapset saavat kerrottua minulle mikä painaa mieltä. Ja epäilen että pahimpia asioita minulle ei pystytä tai uskalleta kertoa.
 
Vuosien mittaan pelko ei enää lamaannuta koko päivää, mutta pinnan alla kytevästä pelonsekaisesta odotuksesta en pääse edelleenkään eroon. Ehkä vielä joskus?