Että osaakin olla uupunut olo. Kevätjuhlien ja kaiken maailman kokousten ja rientojen ansiosta toukokuu tuntuu tuhottoman pitkältä ja raskaalta. Väsyttää, väsyttää ja vielä kerran väsyttää. Tänään aion töiden jälkeen LEVÄTÄ, ja antaa kotitöiden olla levällään tämän päivän.

Alkaa jännittää jo ensi viikon kokous jossa ratkeaa lapsen apu, kiinnostaa tietää miten psykologi arvioi hänen vahvuudet ja heikkoudet ja avun tarpeen. Toivon ettei tulisi ihan musertavaa feedbackia, sellaiset on äitinä todella raskaita ottaa vastaan. Onneksi ex on pysynyt tästä prosessista täysin syrjässä, ei ole kertaakaan kysynyt mitä siellä puuhaillaan tai ottanut mitenkään osaa prosessiin vaikka on siihen luvan antanut. Se olisi ehkä ollut turhan raskas tikki.

Sydäntäsärkeviä hetkiä lapsen suusta: Onneksi kevätjuhla ei ole isäviikonloppuna niin ettei isä ole paikalla. Mitä tuohon vastaisi?