Loma on ohi ja lapsetkin lähtivät isälleen lomanviettoon. Meillä oli lasten kanssa mukavaa, ja ensimmäisiä kertoja eron jälkeen tunsin että jaksoin TEHDÄ asioita lasten kanssa, enkä vain yrittänyt jaksaa päivästä toiseen. Ehdoton parannus entiseen. Terapiaani sain odotetusti päätöksen että saan vielä tämän vuoden käydä, todella ihanaa, varsinkin kun olo on tasaiseen tahtiin parantunut.

Lasten lähettäminen isälleen oli kyllä taas aika sydäntäraastavaa. Molemmat itkivät etteivät halua olla minusta erossa niin pitkään, ja tuntui kurjalta kun en voi asialle mitään. Toisaalta sydäntä lämmitti kun tytär sanoi että meillä on paljon kodikkaampaa kuin isällä. Sydäntä lämmitti siksi että tuntuu etten aina (tai edes usein) jaksa olla mikään kodin hengetär, mutta toisaalta tuntuu todella kurjalta ettei isän luona tunnu samalta. Mutta eipä isä omilla teoillaan pahemmin osoita lasten tärkeyttä hänelle.

Koti tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta kun lapset eivät ole paikalla. Toisaalta ihana saada hieman hengähtää ja tehdä rauhassa kotitöitä ja lueskella kirjoja, toisaalta tuntuu hassulta kun on niin hiljaista koko ajan.

Suunnitelmissa on tavata ystäviä ja miestäkin, niin äkkiä nuo lapset sitten ovatkin kotona taas!