Täällä taas pitkästä aikaa. Keväällä ei ole tahtonut oikein riittää kirjoitusintoa, en tiedä mistä johtuu.

Tilanne ei ole oikeastaan muuttunut pahemmin, ex on edelleen yhtä hankala kun aikaisemmin. Mutta parannusta ei varmaan kukaan muu kuin uusi tuttavuus odotakaan. Kun vuosikausiin ei ole tapahtunut parannusta miksi sitten nytkään.

Hyvä uutinen että oma voimistuminen alkaa näkymään, ja pääsenkin siksi ehkä paremmin keskittymään itseeni ja lapsiin. Tai no, ainakin lapsiin, itseeni pitäisi kyllä panostaa nykyistä enemmän. En voi sanoa että voimavarat olisivat parantuneet merkittävästi, mutta ehdin hoitamaan enemmän nykyään kuin ennen joten se on ihanaa.

Koulu lähenee loppuaan ja sitten alkaakin leiri-elämä kunnes itsekin pääsen kesälaitumelle. Se tulee kyllä tänä(kin) vuonna todella tarpeeseen! Lapsen terapia alkaa ehkä pikku hiljaa tuottamaan tuloksia, joita on tietysti äitinä ihana katsella. Mutta kyllä se aina vaan vaatii minulta aikamoista työpanosta, ja sitä että koko ajan pitää kaikki langat hyppysissään. No, se on kai sitä yksinhuoltajan arkea.

Ihanaa kesää kaikille teille, yritän jatkossa kirjoitella vähän useammin meidän kuulumisia :)

Kyllä huomaa että väsymys painaa usein, ja omaan jaksamiseen ja lepoon on alettava panostamaan enemmän että jaksan nykyistä tahtia. Kun tällä hetkellä ei elämässä ole mitään mistä haluaisin vähentää, oikeastaan päin vastoin. Opiskelun haluaisin vielä lisätä. Kunnianhimoisimmat toiveet taitaa vielä tänäkin vuonna jäädä toteuttamatta, mutta ne vähemmän kunnianhimoiset, eli pikku hiljaa jatkaa kesken jääneitä opntoja saattaisi toteutuakin pienellä vaivannäöllä.

Toisaalta väsymys ei enää ole sellaista kaikennielevää väsymystä, ja huomaan yhä paremmin pysähtyä ennen kuin olen burn-out tilassa. Olen ylpeä siitä että näin aikuisiällä olen ensimmäistä kertaa elämässäni oppinut sanomaan EI vaikka tiedän että muut saattavat odottaa sitä kyllä vastausta..

Olen ylpeä toisesta lapsestani, hänestä joka ei käy terapiassa. Hän on nyt käynyt koulupsykologilla ja oli vihdoin uskaltanut kertoa tälle että joutuu riitojen keskelle. Olen tsempannut häntä siihen mutta ei ole halunnut avautua vieraalle ihmiselle. Nyt kertoi että olo oli helpottunut kun uskalsi.

Lasten harrastukset vievät mukanaan, ja minusta on näköjään tulossa melkein suomalainen versio soccer mom:ista. Ehkä itselleni on suurin yllätys että nautin lasten harrastuksiin osallistumisesta ja muiden vanhempien kanssa jutustelusta. Minä joka en koskaan viihtynyt hiekkalaatikolla ja vauvapiireissä pidänkin nyt myös sosiaalisesta puolesta harrastuksessa. Tietysti voi miettiä sitä että onko se että oma perhetilanne oli niin karmea kun lapset syntyivät että ehkä onnellisessa parisuhteessa tai sinkkunakin olisin jaksanut paremmin äiti-lapsi piireissä.

Yhä useammin tulee nykyään olo että olenpas onnellinen. Ja mikä parasta, sitä tunnetta osaa todella arvostaa.

Oli ihanaa olla pitkällä joululomalla, ja se tuli todellakin tarpeeseen. Kyllä syksy oli sen verran hektinen että akkujen lataus oli välttämätöntä tässä vaiheessa.

Ex on ollut aika raivoissaan ajoittain, sekin on vienyt mehuja ajoittain. Mutta kiva on ollut huomata että pidemmäksi aikaa se ei enää saa raiteiltaan. Hetkellisesti kun niin tapahtuu onneksi on olemassa vertaistukea ja neuvoja ihanilta ystäviltä!

Vähän aikaa kun on kulunut huomaakin että aika vähän se ex kuitenkin enää pääsee vaikuttamaan meidän elämään. Nyt aletaan olemaan jo aika lähellä toivettani eron jälkeisenä kriisiaikana. Tuntui silloin että elämä oli yhtä riitaa ja kriisiä toisen perään, koko ajan tapahtui jotain ja jouduin taistelemaan siitä sun tästä. Muistan silloin ajatelleeni että voi kun minulla olisi ihanan turvallinen koti ja elämä jota ex ehkä hankaloittaa ajoittain mutta mikä ei kuitenkaan enää suosta raiteiltaan. Noin 3.5 vuoden terapian jälkeen voin sanoa että nyt ollaan jo aika lähellä tätä silloin utopististä toivetta.

Miehen kanssa kaikki sujuu hienosti, tuntuu välillä että voiko parisuhde todellakin olla näin helppoa? Välillä pelottaa päästää toista lähelle, vanhat traumat nostavat päätään mutta onneksi mies ei ota niitä itseensä, ja nykyään menevät nopeasti ohikin. Toisinaan pelottaa että tapahtuuko pian jotain karmeaa kun olo on niin onnellinen, on vaikea uskoa siihen että elämä voisi oikeasti olla pääsääntöisesti näin onnellista. Olen kai tottunut liikaa siihen elämän raadollisuuteen ja on vaikea muistaa etteivät kaikki ihmiset ole raivopää-hulluja ja sekopäitä vaan ihan normaaleja ihmisiä hyvine ja huonoinen puolineen.

Lapsonen käy mielellään terapiassa, mikä on kiva huomata. Harrastukset ovat vierähtäneet käyntiin ja lapset viihtyvät.

Tuntuu että tästä on hyvä aloittaa uusi vuosi!

Täytyy myöntää että syksy on vienyt aika hyvin energiat. Kyllä lapsen terapia vaan vaatii paljon aikaa, jonkun verran rahaa ja vielä enemmän motivaatiota vanhemmaltakin. Puhumattakaan siitä että lapsen tunteet nousevat hermemmin pintaan joten kotona on kyllä kädet täynnä työtä.

Ex rähjää vieläkin minkä ehtii, mutta ehkä sitten kohta olisi taas rauhallisemman vaiheen vuoro? Sielläpäin ilmeisesti odotetaan vauvaa, ja olenkin miettinyt että ehkä ne raskaushormonit ovatkin tarttuneet exään.

Lapsilla on menossa kausi jossa valittavat koko ajan isälleen menoa, ja tuntuu aika vaikealta löytää siihen sanoja. Koska oikeasti ymmärrän että tietyt asiat tuntuvat heistä huonolta, enkä missään nimessä halua vähätellä sitä. Ja taas toisaalta pitäisi jotenkin hyvillä mielin saada lähtemään sinne.

Muuten voin yllättävän hyvin, paria yritystä lukuunottamatta masennus ei ole saanut valtaa. Kovasti lepoa odottelen kun jouluna jään hetkeksi lomalle.

Kiirettä on pitänyt mutta muistinpa tulla tänne päivittelemään tilannetta :)

Ex on taas ollut tuulella hullu kuin pullosta tullut.. Saan taas rauhoitella lapsia kun ex säikäyttelee heitä diagnooseillaan ja muutenkin kaikki on ollut hankalaa ja nurinpäin. Toivottavasti ohimenevä vaihe ja että pian päästäisiin taas hengähtämään siltä osin.

Lapsen terapia näyttäisi nyt olevan viittä vaille pulkassa, vihdoinkin kaikki paperit kasassa, enää pari viimeistelypuhelua tekemättä. Sen eteen on kyllä joutunut tekemään aivan älyttömästi töitä. Täytyy kyllä sanoa että jos ei lapsella olisi äärettömän motivoitunut äiti olisi kyllä terapiat jääneet saamatta. Useita kymmieniä puheluja, monia palavereita ja sähköposteja on saanut lähetellä ennen kuin kaikki alkaa olemaan selvää. Itse prosessi on kestänyt puoli vuotta siitä kun terapian tarve virallisesti todettiin, ja puolitoista vuotta siitä kun meidät tällä erää lähetettiin avun piiriin koska lapsi tarvitsee tukea.

Edelleen ajankäyttöongelmat ja aikataulutukset eri palavereihin stressaavat, ainoana ajatuksena että ehkä tämä kohta loppuu.

Terapiassa tänään terapeutti kehui että vaikutan nykyään harmoniselta. Ja oikeastaan, kyllä siltä nykyään tuntuukin! Exän temppuilut, rähjäämiset ja ilkeilyt eivät kauheasti enää vaikuta elämään. Ne kyllä sillä hetkellä kiukuttavat ja surettavat, mutta sitten kohautan olkapäitäni ja jatkan elämää :)

Katsoiko muuten kukaan Silminnäkijää eilen? Oli kyllä todella koskettava, suosittelen!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Kyllä on taas voimat kortilla.

Lapsen asiat etenee hyvin, mutta vaatii edelleen minulta paljon järjestelyjä. Lempipuuhaani on tietenkin maisemakonttorissa meidän perhehistoriikin kertominen. Odotan kyllä hirveästi että asiat normalisoituisivat, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa.

Ex on taas kerran aloittanut rähinäkautensa. Ensin otti taas koville kun sain taas haukut niskaani. Vähäksi aikaa jäi taas sellainen tunne että mihin rinnakkaistodellisuuteen olen tipahtanut! Kun ex vain kivenkovaa täysin vakuuttavasti selittää asioita joista minä TIEDÄN etteivät ne ole tosia, mutta kun toinen uskoo asiaansa tarpeeksi pieni osa minua palaa siihen väkivaltaan mitä avioliiton aikaan on, ja osa minua miettii että olenko minä nyt oikeasti tehnytkään noin?

Onneksi nämä tipahtamiset kestävät vähemmän aikaa eivätkä ole enää niin syviä. Terapia ilmeisesti on auttanut. Kun hieman mietin asiaa muistan että tuollaista se oli silloinkin, ex syyttää minua asioista jotka eivät pidä paikkaansa. Onneksi nykyään pääsen sitä turvaan omaan kotiini.

Olen taas vetänyt yhteydenpidon täysin minimiin, jotta saadaan tilanne kunnolla rauhoittumaan. Katsotaan nyt alkaako ex ajan mittaan taas käyttäytymään minua kohti, ehkä alkaa ehkä ei. Oikeastaan en jaksa pahemmin välittää.

Huomasin pyöritteleväni silmiä kun ex soittaa koskien lasten asioita täysin tyhjänpäiväisestä asiasta. En uskaltanut jättää vastaamatta koska tilanne olisi voinut olla akuuttikin. Mutta jotenkin se oletus mikä exällä on että hänen ei tarvitse ottaa selvää mitään lapsen hoidoista koska minähän olen tietosanakirja joka tietää kaiken ja jos en tiedä otan selvää hänelle. Mutta miksi turhaa tehdä niin koska minähän nyt kuitenkin teen sen kun ei ole vaihtoehtoja.

Viime päivinä on taas iskenyt tolkuton uupumus. Koko ajan kasaantuu enemmän tekemistä lasten ympärillä, pakollisia asioita jotka liittyy avun saamiseen. Kukaan ei kysy että jaksatko, vaan jotta apua saa on vain ihan pakko jaksaa. Onneksi tänään häämöttää viikonloppu ja toivon mukaan saan hieman ladattua akkujakin.

Ensimmäisiä kertoja pitkään aikaan olen ollut niin väsynyt että töissä loppupäivästä olen lähes itkenyt uupumuksesta, ja kaikki ei-pakolliset hommat ovat kerta kaikkiaan jääneet.

Hyvä asia on se että avun saaminen etenee koko ajan, ja toivon mukaan pikku hiljaa elämä asettuu uomiinsa senkin asian osalta.

Kylläpäs on ollut uuvuttava viikko. Paras merkki on siinä että olen jälleen unohdellut vaikka mitä, sekoittanut päiviä ja tapaamisia. Kirjoitan asioita väärille päiville kalenteriin. Erittäin raivostuttavaa.

Muuten olo tuntuu tasaisemman paremmalta. Nyt olen jopa varovaisesti terapeutin kannustuksesta alkanut miettiä mitä haluan tehdä loppuelämälläni, haluanko opiskella itselleni ammatin vai minkälaiseen työhön haluan. Viihdyn kyllä nykyisessä työssäni hyvin, mutta terapeutin sanoin minun olisi hyvä hyödyntää potentiaalini ja miettiä mitä haluan tehdä. Samalla kuitenkin pelottaa epäonnistuminen, vielä yksi niitä asioita mikä on exän jäljiltä jättänyt arpeni. Jotenkin tuntuu että jos yritän todistanko silloin että exäni oli oikeassa mielipiteessäni että olen laiska enkä kykene opiskelemaan minulle ammattia.. Ehkä toisaalta olisi aika kohdata pelko.

Toisaalta kun on ollut henkisesti parempi olo tällä viikolla on tullut tietynlaisia flashbackeja. Ihan yhtäkkiä aivoihin on välähtänyt hetki avioliiton ajoilta. Aloitin kirjoittamaan näistä kirjoitusta jo pari päivää sitten mutta en pystynyt kirjoittamaan loppuun niitä. Nämä ovat olleet erilaisia kuin esim paniikkikohtaukset jossa tavallaan joudun imaistuksi takaisin menneisyyteen ja reagoin esimerkiksi johonkin kosketukseen kuten reagoin väkivaltaan ja joudun tavallaan hetkeksi takaisin siihen hetkeen. Nämä ajatus-flashbackit ovat olleet enemmän selkeitä muistoja, ja vaikka olen muistanut sen hetken tunteet en ole kuitenkaan joutunut samalla tavalla kokemaan niitä kuin aikaisemmin.

Erityisen paljon mielessä on ollut se miten pieneksi ja heikoksi ja avuttomaksi tunsin itseni silloin. Miten käperryin pieneksi palloksi ja yritin löytää rauhallista soppea jotta saisin koota itseni jälleen, miten paljon kammoksuin sitä jos minuun koskettiin, ja miten halventavaa oli kun ex ei edes antanut minun koota itseäni rauhassa vaan jatkoi kiusaamista vaikka olin jo aivan maan raossa.

Olen erittäin onnellinen siitä että lähelläni ei enää ole ihmisiä joiden kosketusta joutuisin kammoamaan, tai sellaisia jotka rikkovat jatkuvasti omaa henkilökohtaista tilaani vastoin tahtoani.

Tämä viikko on taas ihan älyttömän hektinen, ja huomaan miten vaikea on taas riittää joka paikkaan. Aina ei vain riitä ja sille ei voi mitään, mutta vielä kun osaisi itse hyväksyä tämän. Kaipaan lepoa ja rauhaa vain olla, mutta tällä viikolla aikaa ei vain kerta kaikkiaan ole tarpeeksi.

Tänään lämmitti todella paljon sydäntä, sain apua erittäin odottamattomalta taholta, täysin toimenkuvansa ulkopuolella. Kun on tottunut hakkaamaan päätään tiiliseinään kerta toisensa jälkeen niin olo on aivan hämmentynyt miten joku ihminen voi olla kerta kaikkiaan niin kiltti!