Miksi väkivallasta puhuminen aina herättää kuulijassa voimakkaan vastareaktion? Aina saa kuulla samaa asiaa että "tuo on yksittäistapaus" (näitä on vaikka kuinka monta), "ei asiat VOI olla noin huonosti", "jos ongelma olisi OIKEASTI vakava kyllä joku tekisi jotain" (mutta kun ei tee). Onko se niin että väkivalta herättää kuulijassa sellaisen ahdistuksen ettei kykene ajattelemaan että meidän yhteiskunnassa voisi asiat olla näin huonosti. On tuskin sattumaa että Suomi on Euroopan huippua väkivaltatilastoissa, ja silti valitsemme katsoa sivulle kun ympäristössä tapahtuu väkivaltaa. Ne harvat jotka uskaltavat puhua väkivallastä teilataan noilla kliseefraaseilla. Kuinka monta kertaa haluat kuulla kun lähipiirikään ei usko todeksi tilannetta? Tai että sinua syyllistetään siitä että olet itse aiheuttanut väkivallan.
 
Riitaan tarvitaan aina kaksi, tuota saa kuulla kyllästymiseen asti. Aivan varmasti. Eli kunhan alistun ex-miehen tahtoon joka ikisessä asiassa kaikki on hyvin?? Missä menee raja? Entä kun mikään ei riitä? Alistamista ei koskaan ole tarpeeksi? Kuuluuko minun ottaa turpiini kerta toisensa jälkeen henkisesti ja fyysisesti jotten vain vahingossa riitele? Ja jos mikään näistä ei toimi niin kaikki on hyvin kunhan leikimme ettei väkivaltaa ole olemassa. Joka kerta kun lähipiiri ja viranomaiset valitsevat kääntää pään toisaalle se satuttaa minua. Olen iloinen etten hakenut apua väkivaltaan avioliiton aikana, en uskonut silloin että minua uskottaisiin, enkä edelleenkään usko sitä.
 
Ainut syy jonka takia jaksan taistella on että yritän parhaani mukaan minimoida väkivallan aikaansaaneet vahingot lasten kohdalla. En voi katsoa vierestä sitä kun lapsiani pahoinpidellään tekemättä mitään kuten yhteiskunta haluaa. Olen sitten hankala- ja kyllä minua loukkaa se että minut leimataan hankalaksi - mutta minulle ei ole jätetty muuta vaihtoehto. En ole kun toivonut että JOKU tarttuisi ongelmaan ja edes yrittäisi ratkaista sitä. Sitä päivää tuskin tulen näkemäänkään.
 
Miksi väkivalta aina halutaan leimata marginaaliryhmän ongelmaksi kun tilastot puhuvat karua kieltään - kyse ei ole mistään pienestä ihmisjoukosta vaan valtavasta määrästä lapsia ja aikuisia jotka jokapäivä jotuvat kohtaamaan ja kokemaan väkivaltaa.
 
Tänään ahdistaa se että ihmiset eivät uskalla nähdä väkivaltaa mitä jokaisen lähipiirissä on.