`

Tämä on ollut lohduttava ajatus kun on elänyt aika karmeita aikoja, kokenut vaikka mitä sontaa ja nähnyt/kuullut ympärillään vielä enemmän. Ajatus siitä että meillä jokaisella on äärimmäisen vaikeita aikoja, ehkä tämä on minun kompastuskiveni ja ehkä jopa saan elää elämäni onnellisena sitten joskus. Ei siis mitenkään täydellinen-onnellisena, vaan sellaisena arkipäiväisenä tasaisena onnena jossa on normaalit arjen jutut.

Nyt kuitenkin ystävättären raskauden myötä iski ajatus toisinpäin. Miten sitten nämä ystävät jotka oikeasti tuntuvat onnellisilta ydinperheessään?? Heillä on työtä, lapsia, mies ja sellaisia arjen ongelmia. Mitä tehdä kun vauveli heräilee öisin, tai väsyttää kun lapsella on uhma sun muuta. Voiko jotkut ihmiset säilyä onnellisina koko elämänsä? Sellaisina että ne arjen pienet (vaikka ne joskus tuntuvat suurilta) murheet ovat ne elämän suurimmat. Voiko elämä säästää joitain etteivät he koe mitään suuria traumoja jotka on läpikäytävä?

Olenko vain kuullut ja nähnyt liikaa kun pelottaa että mikä on se kivi joka tulee tipauttamaan onnellisen ihmisen pois raiteiltaan? Ihmisen joilla on kaikki kunnossa, näitä kun löytyy jokunen lähipiiristä. En tiedä mikä siinä on että tuntuu jotenkin vielä pahemmalta ajatella että ehkä heillä jotka nyt ovat onnensa kukkuloilla on edessä suunnatonta tuskaa ja tavallaan olemassaolon kamppailua.

Suuri kysymys kuuluukin, voiko luottaa siihen että kohtalo jakautuu epätasaisesti, joillekin enemmän vaikeuksia kuin toisille? Vai pitääkö vain oppia elämään sen kanssa että ystävilläkin joilla menee hyvin saattaa olla tuskaisia aikoja edessä?