Tänään melkeinpä kiukuttaa. Kohta on edessä jälleen uusi palaveri ja tiedän että saan taas sontaa ainakin saavillisen niskaan. Samat vanhat jaaritukset tulee taas siitä kuinka vain minä olen hankala. Ainut mikä jää nähtäväksi on mikä on viranomaisten kanta tällä kertaa, kaikista pahinta on istua niissä palavereissa kun huomaat että kaikki nielevät purematta isän sanat ja alkavat säestää isä-parkaa. Siinä on tosi hankala olla rakentava kun kukaan ei kuuntele mitään mitä minä sanon, tai koetaan että minua on helpompi painostaa koska isä ei anna myöten. Tämä tuleva koetus tekee että kiukuttaa noin muutenkin tämä missä annetaan pahoinpidellä ja manipuloida lapsia kerta toisensa jälkeen eikä kukaan puutu. Ei vaikka kuka sanoisi mitä, ei vaikka jäljet olisivat millaiset. Ehkä sitten kun pää on paketissa ihmetellään miksen minä tehnyt mitään asian hyväksi?

Kokouksen jälkeen osaan taas miettiä mitä kaikkea olen saavuttanut ja millä tavoin lapset voivat paremmin nykyään, mutta ennen palavereita en jaksa olla myönteinen. Minulla ei taida olla ainuttakaan myönteistä kokemusta yhteispalavereista, ja silti jos kieltäydyn niistä katsotaan että minä olen se yhteistyökyvytön.
 
Känkkäränkkäpäivä siis.