Äitienpäivä oli kaiken kaikkiaan ihana. Lapset olivat tehneet runsaasti lahjoja, varsinkin taulu johon maalattu minä ja tytär ja mukana tuli pahvinen, koristeltu kehys. Täytyy alkaa metsästää tarpeeksi isoa kehystä sille jotta saamme sen ihan lasin taakse säilöön ja seinälle koristeeksi. Tuntuu ihanalta kun lapset muistavat ja ennen kaikkea ovat innoissaan siitä että saavat muistaa äitiään!

Iltapäivällä ulkoilimme miehen ja hänen lapsen kanssaan, ja oli oikein mukavaa. Toinen omista lapsista tosin kiukutteli tavallista enemmän koko viikonlopun, en tiedä oliko peruuntuneella tapaamisella osuutta asiaan. Raskasta joka tapauksessa olla se ainut henkilö joka on tarpeeksi luotettava jotta lapset voivat oireilla kunnolla.

Tällä viikolla taas tutkimukset jatkuvat, ja ensi viikolla sitten saamme tuloksia tutkimuksista. En tiedä toivonko vai pelkäänkö että lapsi pääsee avun piiriin. Tietenkin haluan lapselle kaiken avun mitä voi saada, ja olenkin taistellut lujasti sen eteen että näin käy. Samaan aikaan kuitenkin pieni huokaus sisällä kun mietin että miten ihmeessä järjestän jatkossa työt että voin hoitaa kuskaamiset jotta lapsi saa tämän avun. Pitäisi oppia elämään päivä kerrallaan ja uskomaan että se järjestyy jotenkin. Onhan ne asiat tähänkin mennessä järjestyneet, miksei sitten tämäkin.

Olo on aika väsynyt, huomaan että henkisesti mitoitan jaksamisen aina sen mukaan miten lapset ovat kotona. Kun tiedän että saan huilata perjantaina mitoitan jaksamisen niin että perjantaina olenkin ihan poikki ja tarvitsen lepoa. Nyt kun tapaaminen peruuntui jouduin yhtäkkiä mitoittamaan jaksamisen uudelleen, ja se ei olekaan niin helppoa. Onneksi viikonloppu ja varsinkin äitienpäivä hieman auttoi asiaa.