Törmäsin eilen vanhaan luokkatoveriini, ei sellaiseen mahdottoman läheiseen mutta olimme kuitenkin jonkunlaisia kavereita. Nyt meillä on molemmilla lapsia. Hän oli todella hoikassa ja kiinteässä kunnossa pienistä lapsista huolimatta, on yhdessä lasten isän kanssa ja rahaa on selkeästi enemmän kuin mitä minulla on.

Yleensä nämä asiat ovat osuneet minun heikkoihin kohtiin ja olen ollut hieman kateellinen, ja ehkä ripauksen katkerakin. Ajatella ettei painaisi tällaiset rahahuolet koko ajan! Mitä jos lapsillani olisikin ydinperhe? Ja kiloja on kertynyt stressin myötä muutama liikaa.

Tällä kertaa asiat olivatkin eri tavalla. Huomasin että en yhtään kadehtinut häntä. Jotenkin tuntui että hän oli liiankin hoikka, ja tavallaan kuivuneen oloinen ja olemus oli hieman kireä. Huomasin myös että vaikken oikeastaan tuntenut ketään kunnolla löytyi koko ajan tuttuja joiden kanssa vaihtaa kuulumisia ja minulla olikin aika hauskaa, vaikken ollut yhtään odottanut tapahtumaa.

En tuntenut itseäni paremmaksi kuin tämä luokkatoverini, vaan ensimmäisiä kertoja tunsin itseni tasavertaiseksi. Että minulla menee oikein mukavasti kaiken tämän myllerryksen keskellä. Ja vaikkei palkkakuittini päätä huimaa niin pärjäämme.

Ehkä se oma olo pikku hiljaa alkaa hellittämään niin etteivät edes nuo kipeät kohdat enää tunnu liian kipeiltä, vaan olen silti tyytyväinen omaan pakettiini, kiloineen kaikkineen.