Mikä siinä on että kaikkien vuosien jälkeen edelleen hämmästyttää se jos miehestä ei erimielisyyksien myötä puhkea väkivaltaista ihmistä? Alan jo tottua ajatukseen että tämä mies ei todennäköisesti tule minua lyömään. Todennäköisesti siksi että ihminen on aina ihminen ja takuita ei ole, sen kanssa on vain elettävä. Sen sijaan jaksan ihmetellä ettei tulekaan mitään piikittelyä joka osuu heikkoimpaan kohtaani, solvaamista tai alistamista eikä edes mitätöintiä. Välillä tuntuu että kun on elänyt sen väkivallan kanssa ja tietää mitä helvettiä se on että osaa todellakin arvostaa rauhallisuutta ja sitä ettei toinen lyö henkisesti tai fyysisesti kun oma olo on heikoimmillaan.
 
Jos taas olisin aloittanut suhteen heti eron jälkeen en ehkä olisi osannut suhtautua tällaiseen tasaiseen, rauhalliseen suhteeseen. Elämä oli myrskyisää hyvässä ja pahassa. Parhaimmillaan tuntui että mies palvoi maata jalkojeni alla, tosin tämä ajan myötä kapeni ja kapeni koko ajan kunnes lopulta hävisikin. Se oli ehkä se keino saada minut koukkuun ja kaipasin turvallisuutta ja positiivista palautetta itsestäni, ja onnistuihan se. Eron jälkeen olen oppinut olemaan sinut itseni kanssa - tai ainakin kohtuullisen sinut. Tämä tarkoittaa etten tarvitse ketään jonka kanssa heittäytyä yhtäkkiä palavaan, myrskyisään suhteeseen. Nykyään haluan rauhallisesti palavan liekin joka ei yhtäkkiä roihua muttei sammukaan. Kuitenkin jos en olisi ottanut eron jälkeen aikaa itselleni en ehkä olisi oppinut siihen etten tarvitse, enkä halua itselleni vuoristorataa vaan Elämän.
 
Tänään elämä maistuu hyvältä.