On jotenkin niin uupunut olo, ja tuntuu että koko ajan on vaikeampi ja vaikeampi palautua. Vielä ennen lomaa on muutama kokous ja omat terapiat sekä joukko paperitöitä mitä on hoidettava. Tähän vuoteen on taas mahtunut niin paljon. Lastensuojelun kanssa pitkät selvitykset, psykologiset kartoitukset lapselle, käytösongelmia joita on puitu, omat terapiat, yhteystyön parantaminen isän kanssa jne jne. On oikeastaan ihme että olen ehtinyt hoitaa oman työni kaiken tämän ohella. Välillä on tuntunut että on hilkulla. Onneksi oma terapeuttini on mahdottoman ymmärtäväinen ja osaava. Kun nyt vielä saisi voimia pusertaa nämä viime metrit niin kohta saa hengähtää taas hetken aikaa, ennen kuin kaikki taas pyörähtää käyntiin syksyllä.

Tällä hetkellä tosin koko ajatuskin tuntuu uuvuttavalta. Jälleen kerran loputtomat poissaolot töissä, kokoukset jossa pitää olla skarppina ja kuunnella kritiikkiä itsestään. Nyt kun voimat ovat lopussa mietin että loppuuko tämä suo ikinä? Saanko ikinä kokea arkea jossa yksittäiset lääkärikäynnit tai satunnaiset sairastapaukset ovat ainuita poissaoloja töistä??? Arkea jossa en jatkuvasti joudu olemaan varpaillaan ja miettimään miten mikä vaikuttaa mihin? Yrittää sopia asioista ihmisen kanssa joka ei halua sopia mistään ilman riitaa?