Ihanaa, jo toinen päivä kun olo hyvä! Tänään maistuu jo kahvikin ja tuntuu että työt sujuvat helpommalla (en tiedä tosin onko kahvilla vaikutusta tähän seikkaan...).

Olo on jotenkin toiveikas. On itse asiassa aika mukavaa kun ex pitää mykkäkoulua. Toki asioiden hoitaminen on paljon raskaampaa, mutta toisaalta olen jo kauan aikaa sitten oppinut etten luota häneen, joten varasuunnitelmat alkavat muhimaan aika helposti. Olen miettinyt että onko tämä nyt se kauan kaivattu merkki että hän alkaisi kyllästymään meihin? Se nyt on varmasti liikaa toivottu, mutta ehkä askel oikeaan suuntaan kuitenkin. Ja pienistä askeleista kertyy aika äkkiä kilometrin pituinen matka.

On muuten mietityttänyt kun perheneuvolassa on nyt pariin otteeseen kyselty suhteestani mieheen aika hämmästyneeseen sävyyn. Onko todellakin niin ihmeellistä ettemme heti ole muuttamassa yhteen tai pahemmin toistemme arkiinkaan vaan otamme hissun kissun askel kerrallaan? Jotenkin tästä saa aina hämmentyneitä kommentteja, toiset luulevat ettemme ole vakavissamme ja kuten perheneuvola luulee ettei tämä järjestely riitä miehelle. Mutta kyse on vain siitä että tutustumme toisiimme ja annamme aikaa lapsille, ja molemmilla on oma selkeä arki. Toki ikävä vaivaa aika usein, mutta se on sellainen mukava, vatsanpohjaa kutitteleva ikävä. Tällä hetkellä olen onnellinen näin, ja kyllähän suhteemme edistyy koko ajan. Mikään kiire minnekkään minulla ei tällä hetkellä ole, ja tämä antaa minullekin mahdollisuuden nauttia olostani. Jos joku olisi liian tiiviisti heti arjessani ahdistuisin todennäköisesti aika pian, eron jälkeen on ollut ihanaa pikku hiljaa luoda sellainen tavallinen arki johon kuuluu lapset, lasten harrastukset, ruoanlaitto sun muu. Minä haaveilen sellaisesta "tylsästä", tavallisesta arjesta. Vielä siihen ei ole ollut mahdollisuutta kun koko ajan tapahtuu jotain exän kanssa, mutta ehkä vielä joku päivä?