Täällä taas pitkästä aikaa. Keväällä ei ole tahtonut oikein riittää kirjoitusintoa, en tiedä mistä johtuu.

Tilanne ei ole oikeastaan muuttunut pahemmin, ex on edelleen yhtä hankala kun aikaisemmin. Mutta parannusta ei varmaan kukaan muu kuin uusi tuttavuus odotakaan. Kun vuosikausiin ei ole tapahtunut parannusta miksi sitten nytkään.

Hyvä uutinen että oma voimistuminen alkaa näkymään, ja pääsenkin siksi ehkä paremmin keskittymään itseeni ja lapsiin. Tai no, ainakin lapsiin, itseeni pitäisi kyllä panostaa nykyistä enemmän. En voi sanoa että voimavarat olisivat parantuneet merkittävästi, mutta ehdin hoitamaan enemmän nykyään kuin ennen joten se on ihanaa.

Koulu lähenee loppuaan ja sitten alkaakin leiri-elämä kunnes itsekin pääsen kesälaitumelle. Se tulee kyllä tänä(kin) vuonna todella tarpeeseen! Lapsen terapia alkaa ehkä pikku hiljaa tuottamaan tuloksia, joita on tietysti äitinä ihana katsella. Mutta kyllä se aina vaan vaatii minulta aikamoista työpanosta, ja sitä että koko ajan pitää kaikki langat hyppysissään. No, se on kai sitä yksinhuoltajan arkea.

Ihanaa kesää kaikille teille, yritän jatkossa kirjoitella vähän useammin meidän kuulumisia :)

Kyllä huomaa että väsymys painaa usein, ja omaan jaksamiseen ja lepoon on alettava panostamaan enemmän että jaksan nykyistä tahtia. Kun tällä hetkellä ei elämässä ole mitään mistä haluaisin vähentää, oikeastaan päin vastoin. Opiskelun haluaisin vielä lisätä. Kunnianhimoisimmat toiveet taitaa vielä tänäkin vuonna jäädä toteuttamatta, mutta ne vähemmän kunnianhimoiset, eli pikku hiljaa jatkaa kesken jääneitä opntoja saattaisi toteutuakin pienellä vaivannäöllä.

Toisaalta väsymys ei enää ole sellaista kaikennielevää väsymystä, ja huomaan yhä paremmin pysähtyä ennen kuin olen burn-out tilassa. Olen ylpeä siitä että näin aikuisiällä olen ensimmäistä kertaa elämässäni oppinut sanomaan EI vaikka tiedän että muut saattavat odottaa sitä kyllä vastausta..

Olen ylpeä toisesta lapsestani, hänestä joka ei käy terapiassa. Hän on nyt käynyt koulupsykologilla ja oli vihdoin uskaltanut kertoa tälle että joutuu riitojen keskelle. Olen tsempannut häntä siihen mutta ei ole halunnut avautua vieraalle ihmiselle. Nyt kertoi että olo oli helpottunut kun uskalsi.

Lasten harrastukset vievät mukanaan, ja minusta on näköjään tulossa melkein suomalainen versio soccer mom:ista. Ehkä itselleni on suurin yllätys että nautin lasten harrastuksiin osallistumisesta ja muiden vanhempien kanssa jutustelusta. Minä joka en koskaan viihtynyt hiekkalaatikolla ja vauvapiireissä pidänkin nyt myös sosiaalisesta puolesta harrastuksessa. Tietysti voi miettiä sitä että onko se että oma perhetilanne oli niin karmea kun lapset syntyivät että ehkä onnellisessa parisuhteessa tai sinkkunakin olisin jaksanut paremmin äiti-lapsi piireissä.

Yhä useammin tulee nykyään olo että olenpas onnellinen. Ja mikä parasta, sitä tunnetta osaa todella arvostaa.

Oli ihanaa olla pitkällä joululomalla, ja se tuli todellakin tarpeeseen. Kyllä syksy oli sen verran hektinen että akkujen lataus oli välttämätöntä tässä vaiheessa.

Ex on ollut aika raivoissaan ajoittain, sekin on vienyt mehuja ajoittain. Mutta kiva on ollut huomata että pidemmäksi aikaa se ei enää saa raiteiltaan. Hetkellisesti kun niin tapahtuu onneksi on olemassa vertaistukea ja neuvoja ihanilta ystäviltä!

Vähän aikaa kun on kulunut huomaakin että aika vähän se ex kuitenkin enää pääsee vaikuttamaan meidän elämään. Nyt aletaan olemaan jo aika lähellä toivettani eron jälkeisenä kriisiaikana. Tuntui silloin että elämä oli yhtä riitaa ja kriisiä toisen perään, koko ajan tapahtui jotain ja jouduin taistelemaan siitä sun tästä. Muistan silloin ajatelleeni että voi kun minulla olisi ihanan turvallinen koti ja elämä jota ex ehkä hankaloittaa ajoittain mutta mikä ei kuitenkaan enää suosta raiteiltaan. Noin 3.5 vuoden terapian jälkeen voin sanoa että nyt ollaan jo aika lähellä tätä silloin utopististä toivetta.

Miehen kanssa kaikki sujuu hienosti, tuntuu välillä että voiko parisuhde todellakin olla näin helppoa? Välillä pelottaa päästää toista lähelle, vanhat traumat nostavat päätään mutta onneksi mies ei ota niitä itseensä, ja nykyään menevät nopeasti ohikin. Toisinaan pelottaa että tapahtuuko pian jotain karmeaa kun olo on niin onnellinen, on vaikea uskoa siihen että elämä voisi oikeasti olla pääsääntöisesti näin onnellista. Olen kai tottunut liikaa siihen elämän raadollisuuteen ja on vaikea muistaa etteivät kaikki ihmiset ole raivopää-hulluja ja sekopäitä vaan ihan normaaleja ihmisiä hyvine ja huonoinen puolineen.

Lapsonen käy mielellään terapiassa, mikä on kiva huomata. Harrastukset ovat vierähtäneet käyntiin ja lapset viihtyvät.

Tuntuu että tästä on hyvä aloittaa uusi vuosi!

Täytyy myöntää että syksy on vienyt aika hyvin energiat. Kyllä lapsen terapia vaan vaatii paljon aikaa, jonkun verran rahaa ja vielä enemmän motivaatiota vanhemmaltakin. Puhumattakaan siitä että lapsen tunteet nousevat hermemmin pintaan joten kotona on kyllä kädet täynnä työtä.

Ex rähjää vieläkin minkä ehtii, mutta ehkä sitten kohta olisi taas rauhallisemman vaiheen vuoro? Sielläpäin ilmeisesti odotetaan vauvaa, ja olenkin miettinyt että ehkä ne raskaushormonit ovatkin tarttuneet exään.

Lapsilla on menossa kausi jossa valittavat koko ajan isälleen menoa, ja tuntuu aika vaikealta löytää siihen sanoja. Koska oikeasti ymmärrän että tietyt asiat tuntuvat heistä huonolta, enkä missään nimessä halua vähätellä sitä. Ja taas toisaalta pitäisi jotenkin hyvillä mielin saada lähtemään sinne.

Muuten voin yllättävän hyvin, paria yritystä lukuunottamatta masennus ei ole saanut valtaa. Kovasti lepoa odottelen kun jouluna jään hetkeksi lomalle.

Kiirettä on pitänyt mutta muistinpa tulla tänne päivittelemään tilannetta :)

Ex on taas ollut tuulella hullu kuin pullosta tullut.. Saan taas rauhoitella lapsia kun ex säikäyttelee heitä diagnooseillaan ja muutenkin kaikki on ollut hankalaa ja nurinpäin. Toivottavasti ohimenevä vaihe ja että pian päästäisiin taas hengähtämään siltä osin.

Lapsen terapia näyttäisi nyt olevan viittä vaille pulkassa, vihdoinkin kaikki paperit kasassa, enää pari viimeistelypuhelua tekemättä. Sen eteen on kyllä joutunut tekemään aivan älyttömästi töitä. Täytyy kyllä sanoa että jos ei lapsella olisi äärettömän motivoitunut äiti olisi kyllä terapiat jääneet saamatta. Useita kymmieniä puheluja, monia palavereita ja sähköposteja on saanut lähetellä ennen kuin kaikki alkaa olemaan selvää. Itse prosessi on kestänyt puoli vuotta siitä kun terapian tarve virallisesti todettiin, ja puolitoista vuotta siitä kun meidät tällä erää lähetettiin avun piiriin koska lapsi tarvitsee tukea.